Han naki kaiken edessaan uusin silmin. Han oli jattanyt tyttovuotensa taakseen jonnekin sen pitkan matkan varteen, jonka han oli taivaltanut Taraan. Han ei ollut enaa taipuisaa savea, johon jokainen uusi kokemus painoi jalkensa. Savi oli kovettunut jonakin tuon mittaamattoman paivan hetkena, jota oli kestanyt tuhannen vuotta. Tana iltana hanta viimeisen kerran hoivattiin kuin lasta. Nyt han oli nainen, ja nuoruus oli jaanyt hanen taakseen. Ei, han ei voinut eika tahtonut etsia turvaa Ellenin eika Geraldin sukulaisten luota. O'Harat eivat voineet elaa armopaloista. O'Harat pitivat itse huolen omistaan. Hanen taakkansa oli hanen omansa ja hanen hartiansa olivat kyllin voimakkaat kantamaan sen. Hammastymatta han totesi, katsellen alas korkeuksistaan, etta hanen hartiansa jaksaisivat nyt kantaa mita tahansa, kun ne kerran olivat kantaneet pahimman, mita hanelle saattoi tapahtua.