- - tama kaikki on tuuleen huutamista. Itsemurhien ytimessa ei ollut suru eika salaperaisyys, vaan silkka itsekkyys. Tytot riistivat itselleen ratkaisut, jotka on viisainta jattaa Jumalalle. Heista tuli liian voimallisia elamaan meidan keskuudessamme, liian itsekeskeisia, liian nakemyksellisia, liian sokeita. He eivat jattaneet jalkeensa elamaa, joka aina siloittaa luonnollisen kuoleman jaljet, vaan mita arkipaivaisimman luettelon maallisia seikkoja: seinalla tikittavan kellon, keskipaivallakin hamaran huoneen ja sen raivostuttavan tosiasian, etta ihminen voi ajatella ainoastaan omaa itseaan. Etta haneen aivonsa saattavat sumeta kaikelle muulle, roihahtaa liekkeihin vain tietyissa tasmallisissa kohdissa, joissa kyse on henkilokohtaisesta kivusta, haavoista ja sortuneista unelmista. Kaikki lahimmaiset loittonevat kuin pieniksi pisteiksi valtaisan jaalautan toiselle laidalle, missa he heiluttavat pikkuruisia kasivarsiaan aanenkantaman ulkopuolella.