FinRK - Job - 7

7:1  ”Eikö ihmisen elämä maan päällä ole ankaraa työtä, eivätkö hänen päivänsä ole kuin palkkalaisen päivät?

7:2  Hän on kuin orja, joka kaipaa varjoon, kuin palkkalainen, joka odottaa työstään palkkaa.

7:3  Minä olen saanut perinnöksi pettymysten kuukaudet, ja vaivan yöt on annettu osakseni.

7:4  Maata mennessäni ajattelen, milloin voisin nousta, ja ilta venyy. Tuskastun ja kääntelehdin levottomana aamuhämärään asti.

7:5  Madot peittävät ruumiini, rupeni ovat kuin maan kamara, ihoni halkeilee ja märkii.

7:6  Päiväni kiitävät nopeammin kuin kutojan sukkula, ne katoavat vailla toivoa.”

7:7  ”Muista, että elämäni on vain tuulen henkäys. Silmäni ei enää saa nähdä onnea.

7:8  Silmä, joka minut näki, ei enää minua näe. Sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei ole.

7:9  Pilvi häipyy ja häviää, ei myöskään tuonelaan vaipunut sieltä nouse.

7:10  Taloonsa hän ei enää palaa, eikä hänen asuinsijansa häntä enää tunne.

7:11  En minä suitsi suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, valitan sieluni katkerassa murheessa.

7:12  Olenko minä meri tai lohikäärme, kun asetat vartioston minua vastaan?

7:13  Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa tuskaani,

7:14  niin sinä kauhistutat minua unilla ja säikytät minua näyillä.

7:15  Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen kuin kidun luurankona.”

7:16  ”Olen saanut tarpeekseni, en tahdo elää ikuisesti. Jätä minut rauhaan, ovathan päiväni kuin henkäys.

7:17  Mikä on ihminen, että pidät häntä niin tärkeänä ja kiinnität häneen huomiosi,

7:18  tarkastelet häntä aamu aamulta, tutkit häntä hetki hetkeltä?

7:19  Milloin sinä käännät katseesi minusta? Etkö hellitä sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?

7:20  Jos olenkin tehnyt syntiä, niin mitä sillä olen sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartija? Miksi asetit minut maalitauluksesi? Miksi tulin itselleni taakaksi?

7:21  Miksi et anna rikostani anteeksi etkä ota pois syyllisyyttäni? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun. Sinä etsit minua, mutta minua ei enää ole.”