FinPR92 - Job - 32

32:1  Nuo kolme miestä eivät nyt enää puhuneet Jobille mitään, koska Job piti itseään syyttömänä.

32:2  Mutta silloin suuttui Elihu. Elihu, Barakelin poika, kuului Ramin sukuun ja oli kotoisin Busista. Hän suuttui Jobille, koska Job katsoi, että hän, Job, oli oikeassa ja Jumala väärässä,

32:3  ja hän suuttui Jobin ystäviin, koska nämä eivät pystyneet vastaamaan Jobille, vaikka katsoivat, että Job oli väärässä.

32:4  Elihu oli odottanut ennen kuin ryhtyi puhumaan, koska toiset olivat häntä vanhempia.

32:5  Mutta kun hän näki, ettei kukaan noista kolmesta enää kyennyt vastaamaan Jobille mitään, hän suuttui.

32:6  Nyt busilainen Elihu, Barakelin poika, alkoi puhua ja sanoi: -- Vähät ovat minun elämäni päivät, kun vertaan teihin, vanhuksiin. Siksi minä arastelin ja pelkäsin lähteä kertomaan, mitä minä tiedän.

32:7  Ajattelin: "Puhukoot nuo vanhat, puhukoot viisauden sanoja ne, joilla on takanaan paljon vuosia."

32:8  Mutta henki ihmisen tekee viisaaksi, Kaikkivaltiaan henkäys.

32:9  Ei ikä yksin tuo viisautta, eivät vanhatkaan aina tiedä, mikä on oikein.

32:10  Niinpä nyt sanon: kuulkaa minua, nyt on minun vuoroni kertoa, mitä minä tiedän.

32:11  Minä odotin, mitä te sanoisitte, ja kuuntelin tarkoin teidän viisaita puheitanne, kun te etsitte oikeita sanoja.

32:12  Tarkoin minä kuuntelin, mutta kukaan teistä ei pystynyt vastaamaan Jobille, kukaan ei osannut ojentaa häntä.

32:13  Älkää nyt sanoko: "Olemme nähneet, että vain Jumala voi hänet vaientaa, ei ihminen."

32:14  Minulle hän ei ole osoittanut sanojaan, enkä minä puolestani aio vastata hänelle sillä tavoin kuin te.

32:15  Nuo miehet ovat jääneet sanattomiksi, enää he eivät vastaa, sanat ovat kaikonneet heidän suustaan.

32:16  Pitäisikö minun vielä odottaa, että he puhuisivat, kun he vain seisovat tuossa sanomatta sanaakaan vastaan?

32:17  Ehkäpä nyt on minun vuoroni puhua ja sanoa suoraan, mitä minä tiedän.

32:18  Minä olen täynnä sanoja, henkeni kuohuu, olen pakahtua,

32:19  olen kuin ruukku, joka on täynnä nuorta viiniä, sisukseni ovat repeämäisillään kuin täpötäysi leili.

32:20  Minun on pakko puhua, että oloni kevenisi. Siispä avaan suuni ja sanon sanottavani.

32:21  En puhu kenenkään mieliksi, ketään en liehakoi,

32:22  en osaa niitä puheita. Jos sellaisiin ryhtyisin, Luojani kohta ottaisi minut pois.